Addiktiosta toiseen

Siis ihan jokainenhan tarvitsee niitä päännollauskonsteja, eikä vain? En nyt siis tarkoita rentoutumista liikkumisen merkeissä, vaan sitä, mitä tehdään työn, liikkumisen, nukkumisen ja syömisen jälkeen jäävällä vapaa-ajalla. Toisilla se on lukeminen, jollain käsityöt tai vaikkapa kokkaus. Mulla se on aina ollut lukeminen, ihan aina. Oli tosin vuosia välissä etten juuri kirjaa avannut (mut ne oli jotenkin hämäriä vuosia, en muista tehneeni juuri mitään muutakaan), mutta jonkinlaista ennätystä tässä on tahkottu nyt tänä kesänä ja loppukeväästä.

Kun vuoden vaihteessa jäin päätoimiseksi yrittäjäksi töitä tietysti oli, mutta kun otti huomioon että olin tehnyt kahta työtä siihen asti, löytyi sitä vapaa-aikaakin poikkeuksellisen paljon. Jokusen kirjan luin mutta eniten katsoin sarjoja Netflixistä. Ensiksikin löysin Downton Abbeyn (ja voi hyvänen aika millaiseksi löydöksi se osoittautuikaan!). Tässä kävi juuri kuten mun elämässä moni asia tapahtuu, olin kyllä kuullut siitä ja pätkiä jopa tv:stä nähnyt, mutta vasta kun törmäsin siihen toistamiseen tai kolmannen kerran tai jotain, alkoi intuitio potkia. Näin mulle käy monesti, usein kirjojen kanssa (ne osoittautuvat kans useasti helmiksi), mutta myös aivan muiden asioiden kanssa. Tällä tavoin törmäsin viime syksynä termiin resilience, luin sen tiimoilta yhden ehkä jossain määrin hyvinkin isosti elämääni vaikuttavan kirjan (se ei voi olla vaikuttamatta, uskokaa pois) ja termiin on tarkoitus tutustua vielä lähemmin Zelena Montminyn "21 days to resilience" -kirjan avulla. Resilienssi (vähän hankala suomennos), on ominaisuus, jota on mahdollista kehittää läpi elämän. Se on sinnikkyyttä, toipumista ja toimintakykyä elämän vaikeissa hetkissä. Usein resilienteillä ihmisillä on takanaan kokemuksia, jotka ovat tehneet heistä selviytymiskykyisiä.

No mutta, jos aihepiiri ja todella vaikuttava kirja kiinnostaa (ja englanti taipuu, sillä tätä ei tietääkseni ole suomennettu), kannattaa lukea Amanda Lindhoutin A House In The Sky. Kirja on elämänkerta, jossa Amanda kertoo 15 kuukauden ajanjaksosta, jolloin hän oli siepattuna Somaliassa. En ehkä herkimmille suosittele, sen verran ahdistava se saattaa olla mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen.

No siis, hitusen harhauduin aiheesta, mutta joka tapauksessa, lukeminen on aina ollut mulle henkireikä, enimmäkseen kulutan dekkareita, mutta vähänkään ammattikirjallisuuden läheltä liippaavat ja chick litit menevät myös. Ihan perinteinen kaunokirjallisuus sen sijaan on selkeässä vähemmistössä.

Kun intuitioni tammikuussa flunssan kourissa maatessani ilmoitteli, että ehkä voitais ottaa vähän paremmin selkoa tuosta maailman villinneestä Downton Abbeystä, minähän otin, ja voi hyvänen aika se oli kuulkaa rakkautta aivan heti kättelyssä, jo tunnarin kuullessani minä vain tiesin että tästä tykkään. Ja tykkäsinkin, niin paljon että ihan pesäeroa piti alkaa loppumetreillä tehdä etten ala itkeä. Viimeinen tuotantokausi on vielä katsomatta, se ei ole vielä Netflixissä, joten on jotain mitä odottaa :)

Keväällä kulutin Downton Abbeyn lisäksi pari tuotantokautta Boschia, yhden Game of Thronesin, kaikki 4 kautta Strike Backia, useamman kauden Murdochin Murhamysteerejä ja toki jokusen kirjankin. Tämä oikeastaan nyt lähti tämä ajatus siitä kun yritin laskea, montako kirjaa olen nyt kesän aikana lukenut. Sekosin jossain kahdenkymmenen kohdalla. Sellaista noin 3 kirjan viikkotahtia siis. Se on paljon, jopa mulle! Nyt on mennyt enimmäkseen dekkareita, mutta muuta mielenkiintoista luettavaa on myös tullut haalittua. Oi kun olis aikaa rajattomasti :)

Jokainen, joka tykkää kirjoista tietää sen tunteen kun hyvä kirja pitää lopettaa. Se on joka ikinen kerta aina yhtä surullista, pahimmillaan niitä viimeisiä sivuja oikein säästelee ettei sitä hetkeä tarttis kokea, ja minä jotenkin ihan oikeasti jään niin hyviä päähenkilöitä kaipaamaan. Uutta kirjaa on aluksi tosi vaikea aloittaa.

Nää on mulle jotenkin hyvin henkilökohtaisia asioita, mä voisin puhua loputtomasti mua tavalla tai toisella koskettaneista kirjoista ja sarjoista, itseasiassa jotain kertonee sekin, että olen teininä haaveillut kirjailijan urasta. Musta olis huikeeta kirjoittaa täydellinen dekkari, kuten Jo Nesbø, Karin Slaughter tai Patricia Cornwell. Säännöllisin väliajoin näen yhä itseni istumassa jossain metsän keskellä piilopirtissä kirjoittamassa. Tosin yksinäni siellä pelkäisin itseni kuoliaaksi mutta hei, ainahan sitä saa (pitää!) haaveilla :)

Kotona käytiin juuri keskustelu aiheesta televisio. Me rakennetaan taloa ja tiettyjä asioita kun tässä on pitänyt päättää, ehdotin miehelle että mitä jos ei olis kuin 1 telkkari. Itse en ole puoleen vuoteen televisiosta katsonut muuta kuin tennistä, jääkiekon MM-kisat ja yleisurheilun EM-kisat, ja kaikki nekin näkee nykyään läppäriltä. Mulla ei henkilökohtaisesti ole käyttöä televisiolle lainkaan, mut niin, meitä on moneksi :)

Elikkä siis, jokainen tarttee sen henkireiän, eikö niin? Juuri tänään sain luettua loppuun Ursula Poznanskin Sokeat linnut ja oon tässä iltapäivän pohtinut millä jatkan. Boschia odottaa hyllyssä vino pino mut kun nyt on taas se suruaika eikä tee mieli aloittaa mitään. Sitten avasin Netflixin ja huomasin, että Criminal Mindsista on tullut uusi kausi, joten taidan käydä sen kimppuun.

Lukeminen kannattaa aina, eikö niin :)