Ei mennyt niinkuin Strömsössä

Olen aina ollut innokas lätkäfani, niinkään SM-Liigaa ei tule seurattua, mutta niin kauas kuin muistan, meidän perheessä kotikotona on istuttu vierekkäin sohvalla (tai lattialla jos oli oikein jännää) nenät kiinni ruudussa seuraamassa Suomen jääkiekkomaajoukkueen menestystä. Jos jonain kauniina päivänä unelmani Yhdysvalloista toteutuu, minusta tulee innokas NHL-fani, sen lupaan :)

Tällä hetkellä äänekäs (ja jokseenkin levoton) harrastastukseni ei kotona saa oikein vastakaikua, miestä ei jääkiekko kiinnosta ja parhaimmat kisastudiot ovatkin tulleet vietetyksi joko töissä (onneksi sieltäkin löytyy samanhenkisiä naisia, terkkuja vain :) ), tyttöporukalla tai kotona yksin rystyset valkoisina kaukosäädintä puristaen. Nyt on tosin viitteitä, että pikkuisesta kummipojastani saattaa hyvinkin tädille kasvaa vielä kunnon lätkäfanitusseuraa, mutta sitä pitää jokunen vuosi ehkä vielä odotella. Vuosi sitten mies katsoi Viidakon Tähtösiä ja minä lätkää, minusta siinä asetelmassa on kyllä jotain vähintäänkin kummallista :D

Oulun Kärpät ovat voittaneet Suomen mestaruuden muistaakseni kuudesti täällä asuessani, ja noista kerroista muistan viimeiset 4. Jänniä toki nekin ovat olleet seurata, ja kaupungilla voitto näkyy aina jos siellä sattuu kuljeskelemaan samana iltana. Reilu vuosi sitten kun kiekkojunnut voittivat maailmamestaruuden, tuli niitäkin pelejä katseltua, mutta mikään noista edellä mainituista ei koskaan kuitenkaan saa aikaiseksi sitä samaa kutinaa ja jännitystä kuin miesten A-maajoukkueen edesottamukset MM-kisoissa tai Olympialaisissa.


Suomen jääkiekkomaajoukkueen 2 maailmanmestaruutta muistan kuin eilisen päivän, 1995 olin 15-vuotias ja siinä oli kyllä herkkä hetki. Niin monta katkeraa tappiota ja läheltä piti -tilannetta oli ollut aiempina vuosina, että se oli ansaittu voitto jos mikä. Bratislavan kisoissa 2011 taas oli jotain maagista. Alku ei luvannut välttämättä kovin hyvää, mutta se tapa, jolla Leijonat nousivat tappiotilanteistakin voittoon yhä uudelleen ja uudelleen oli minusta hienoa katseltavaa. Niistä kisoista jäi mulle henkilökohtaisesti parhaiten mieleen henkilönä Mikko Koivu. Koko voitto jotenkin kulminoitui nimenomaan hänen karismaattisen persoonaansa. Upea turnaus ja ansaittu voitto, ja muutamaan otteeseen muistelen sen kuuluisan munkin osuneen muutamissa peleissä meidänkin kohdallemme, yleensä kun asia tahtoo olla toisinpäin.

Kuvan lähde

Nuorempana ehdoton suosikkini oli Jarmo Myllys, ja Mikko Koivua lukuunottamatta maalivahdit ovat aina olleet suosikkipelaajiani. En osaa eritellä miksi, ehkä se on se tietynlainen yksilösuoritus joukkupelissä. Se on hienoa. Nyt, palattuani takaisin maalivahteihin, on pelaajista Pekka Rinne kyllä ylitse muiden. Ei pelkästään komeutensa puolesta vaikka toki näin esteettistä silmää omaavana naisena ymmärrän kyllä hyvän päälle, vaan uskomattoman rauhallisuutensa ja mielettömien taitojensa johdosta. Hän esiintyy aina median edessä hyväntuulisena ja hymyilevänä, kärsivällisenä ja tosi miellyttävän oloisena persoonana. Omalta kotipaikkakunnaltani ei liene ikinä tullut yhtään jääkiekkoilijaa, joten voin hyvin omia Pekan siksi, että hän on sentään kotoisin täältäpäin.

Kuvan lähde

Kuvan lähde

Kyllähän tämän vuoden kisoissa loistivat muutamat muutkin kuin Pekka Rinne, esimerkiksi Barkov, Jokinen, Donskoi ja Kemppainen. Mut vaikka lopputulos tänä vuonna oli se mikä oli, tällä kertaa ei jäänyt harmittamaan huono pelaaminen. Minun vaatimaton maallikkomielipiteeni oli, että tälläkin kertaa vastustaja sai etumatkaa niiltä kuuluisilta raitapaidoilta, ja kyllä sitä matkaa on mahdoton kuroa kiinni jos toinen menee myötätuulessa sata metriä edellä koko ajan. Hävetä sai kyllä tuomaritoimintaa monessa kohden, mutta se mistä jäi hyvä maku suuhun oli Suomen hyvä pelaaminen lähes koko turnauksen ajan niin kauan kuin sitä kesti.

Omasta puolestani haluan kiittää Leijonia, toitte valtavasti viihdykettä ja jännitystä ja teitte kaikkenne. Voi vain kuvitella miltä se tuntuu koko elämänsä jääkiekolle omistaneelle ammattiurheilijalle hävitä kun se tuntuu ihan oikeasti pahalta ihan näin kotisohvaltakin.

Perinteisesti niinä vuosina kun Suomi ei ole selviytynyt tavoittelemaan sitä kaikken kirkkainta mitalia, olen siirtynyt kannattamaan Pohjois-Amerikkalaisia joukkueita. Tänä vuonna suosikkini on siis Kanada, ja luulen, että en tule pettymään. Kanada on pelannut kyllä todella vakuuttavasti ja epäilen, että ellei kyseessä ole samat raitapaidat kuin eilen (ja Kanadalla yhtä pieni budjetti lahjoa niitä kuin meillä oli, heh), tulee Tsekki kyllä pettymään karvaasti tänään illalla. Ja en minä vahingoniloinen toki ole mutta sanotaanko nyt näin diplomaattisesti, että Team Canada <3

Kaunis kiitos silti Suomen jääkiekkomaajoukkue, olitte ja tulette aina olemaan parhaita :)

ps. kyllä, nainenkin voi kirjoittaa jääkiekosta ;)